Anna: On vielä niin kauhea ilmakin; — oikein kammottaa tuleva yö.
Eemi: Tässä nyt on koetettava karaistua tulevien aikojen varalle. Ajatteleppas vaan Ortelaisia, mitä kaikkia siellä on saatu kestää, ja kuitenkaan ei noita naisia, joista toinen on vanhus, toinen vielä lapsi, voi mikään horjuttaa. Siitä saakka, kun Heikki ryssien käsistä ensimmäisen kerran karkuun pääsi, ovat ryssät nuuskineet talon monta kertaa, eivätkä nuo kaksi naista ole siellä turvassa koskaan yöllä enempää kuin päivälläkään. Lisäksi vielä tuo alituinen pelko Heikin tähden, — niin on sitä siinä jo yhden perheen osalle.
Anna: Niin. Hyvä onni sitä Heikkiä on tähän asti suojellut.
Eemi: Se on se pelottomuus. Vaara menettää voimansa, kun kulkee pelotta sitä vastaan. Uskallusta sillä on Heikillä samoinkuin Varmallakin, — ja entä Ortela-vainaa — tulin tahtomattani sanoneeksi vainaa, vaikka eihän sitäkään tiedä.
Anna: Niin, ja vanha emäntä. Luulen, että tuo kaikki pohjustaakin sieltä asti, — en tiedä mikä heissä on, mutta Ortelaiset ovat niin erilaisia kuin kaikki muut.
Eemi (mietteissään): Totta on mitä sanoit, toisenlaisia he ovat kuin kaikki muut.
(Vaikenevat. Tuuli ryskää ja vonkuu.)
Emäntä (tulta kohennellen): Siunatkoon sitä ilmaa! Varjelkoon Herra matkamiehiä maalla ja merellä. Valkiakin uunissa valittaa, itkua se tietää ja vaikerrusta. Ohhoi — jaa, ei sitä ihminen tiedä, mistä kulloinkin tuli se itkun aihe.
(Hiljaisuus.)
Eemi (puoleksi kuiskaten): Anna —