Anna (lempeästi): No mitä, veli, sinä nyt sitten lähdet Heikin mukana.
Eemi: Ja jätämme hevosen Maalaisten Kauppayhtiön pihaan, josta tiedät sen hakea, ja yksi pyyntö minulla olisi, — (ujosti) en saanut sanoa Varmalle hyvästiä. Olen häntä niin paljon ajatellut, vaikka ei siitä kukaan tiedä, vähimmin hän itse. Kuule, jos minä en tältä matkalta palaisikaan, niin vietkö hänelle minun terveiseni.
Anna (liikutettuna): Kyllä täytän pyyntösi, vaikka toivon, ettei minun tarvitse sitä tehdä, vaan sinä itse saat hänelle sen ilmoittaa, — ihme, että minä en ole aavistanut mitään.
(Jäävät kumpikin mietteisiinsä, tuuli ryskää ulkona saaden ikkunaruudut helisemään. Anna hyräilee hiljaa.)
Eemi: Laula!
Anna: (alussa hiljemmin, säkeistön loppu kerrotaan):
Eikä lakkaa tuo haavanlehti
tyynellä huiskumasta,
eikä lakkaa tuo vanha kulta
mieleeni muistumasta.
Kun sinä pidit musta
ja minä pidin susta,
ja ero piti tulla meistä,
eikä mun silmäni kesken kuiva
surun kyyneleistä.
(Hiljaisuus.)
Eemi (repäisee itsensä irti mietteistään): Mutta nyt, sisko, ei meillä ole suremiseen aikaa. Sinä jäät nyt hoitamaan minunkin tehtäviäni ja olemaan lohduksi vanhuksille siihen saakka kun pojat palajavat.