Anna (huoahtaa): Siinä toivossa sitä sitten eletään.
(Emäntä kattaa pöytää, Anna ja Eemi käyvät illalliselle.)
Emäntä (isännälle): Heitä nyt sinäkin jo se lehden lukeminen ja rupea syömään. (Puhelee askareensa lomassa.) Tiesi hänet, mistä tuon pojankin äskeiset puheet olivat peräisin. Lieneekö Ortelan Heikki jo päässyt sinunkin päätäsi sekoittamaan. Sanotaan sen saavan palkkion niistä miehistä, jotka se saa Saksan reisulle narrattua, tuhat markkaa päästä. Varokoon vaan astumasta tämän kynnyksen yli niissä puuhissaan. Sen sanon sille heti, että minun poikaani et sentään myy, vaikka et ikänä rikastuisi. Ja tiedä sinäkin, Eemi, kun sanon, että ei sua sitä varten ole tässä kustannettu ja koulutettu, että siitä kaikenmaailman matkoille lähtisit haljuilemaan.
Eemi: Tuollaisia ankaria sanoja se äiti heittelee kummipoikaansa vastaan, joka vielä on meille kaukaista sukuakin.
Anna: Äiti on kuunnellut kylän akkojen juoruja ja puhuu vastoin parempaa tietoaan. Kyllä te Heikin tunnette yhtä hyvin kuin meidätkin, yhdessä tässä on lapsina leikitty ja ihmisiksi kasvettu vähäisen välimatkan päässä, että saatattekin häntä soimata tuolla tavalla.
Emäntä: Jaa-a! Mutta jos hän veljesi viettelee niille matkoille, niin kiroukseni häntä seuraa niin totta kuin tässä seison, eikä hänellä elämässään pidä onnea oleman. No, syökää nyt ja siunatkaa itsenne levolle, minua ei ainakaan nälätä.
(On menossa kamariin, mutta palaa vielä jotakin toimittamaan.)
Eemi: Onko isäkin näistä asioista samaa mieltä kuin äiti?
Isäntä: Mitäs minä, en oikein ymmärrä näitä tämänaikaisia, — on niin toisenlaista tämä nykymaailma kuin se entinen. (Syöntinsä lomasta.) Niinkuin ne vanhat merkit eivät enää pitäisi paikkaansa, muut kuin uni ja nälkä.
Eemi: Uskokaa minua, isä: aika on tullut, jolloin meidän on itse autettava itseämme. Jos menetämme tämän otollisen hetken, niin hukka meidät perii. Sanotaanhan niin, että joka itse koettaa itseään pelastaa, sitä auttaa Jumalakin.