(Menevät vasemmalle.)
Eemi (yksin jäätyään kohottautuu hiukan, katsoo taivasta ja kukkulaa): Sammunut — (Pää painuu raukeasti alas).
Varma (tulee kiireesti vasemmalta, kuuntelee yhtämittaista ampumista, nousee kukkulalle, silmäilee oikeaan, laskeutuu alas ja odottaa tovereitaan): Kumma, kun niitä ei vielä näy. (Kuulee Heikin valituksen ja huomaa Eemin.) Haavoittunut! (Menee luo, kohottaa päätä kasvot nähdäkseen.) Hyvänen aika, Eemi! Onko sinun käynyt pahoin?
Eemi (heikosti): Sinäkö, Varma! (Hymyilee, raukenee horteeseen.)
Varma (polvistuu hänen viereensä, avaa takin, huudahtaa pidätetysti nähdessään paidan, ottaa käden, koettelee valtimoa): heikko se jo on, Eemi-rukka, paha sinun siinä on ollaksesi, — kylmäkin. (Riisuu takin päältään, asettaa sen peitteeksi, ottaa hänen päänsä polvelleen.) Noin, nyt on parempi.
Eemi (avaa silmänsä, tulee tuntoihinsa): Oletko se sittenkin sinä? Kuulin äänesi ja luulin unta näkeväni — on, oikein hyvä minun on näin — en luullut sinua enää näkeväni — se onkin viimeinen kerta — näitkö sinä sen ruskon tänä aamuna? Elämä on kaunis — ja kuolemakin —, Varma, kaikki on hyvin niinkuin on.
(Hiljaisuus, sairaan silmät sulkeutuvat.)
Varma (itselleen): Kuolee —
Eemi (heikosti, kuin katsellen mennyttä aikaa): Muistatko, kun kerran marjassa ollessamme eksyimme metsään? Siellä suurella Kydönnevalla, missä valokkia oli suo keltaisenaan?
Varma: Muistan minä sen, olin viisivuotinen ja sinä vähän vanhempi. Olimme tulleet heinäväen mukana, — ne korjasivat silloin kuivia heiniä rantaniityiltä.