Eemi: Marjoja oli paljon. Me kuljimme aina kauemmaksi ja viimein emme löytäneet sieltä enää pois.
Varma: Tuli ilta ja alkoi hämärtää. Minä väsyin niin että aloin itkeä. Sinä kannoit minua sylissäsi, kunnes väsyit itsekin, lopulta rupesimme maata, mätäs päänalaisena.
Eemi: Silloin luulimme, että meidän täytyi kuolla metsään —, sinä panit kätesi kaulalleni — Muistatko, mitä silloin sanoit?
Varma: Muistan, muistan.
Eemi (koettaa kohottautua istuilleen, mutta kipu ruumiissa pakottaa hänet pysymään samassa asennossa).
Varma: Koskeeko kovin?
Eemi: Ei pahoin, — mutta väsyttää niin kovin. Istutko siinä, jos nukun?
Varma (hyväillen hänen hiuksiaan): Nuku sinä vain, nuku vain.
(Sairas vaipuu horteeseen, Varma kuivaa silmiään, ampumista
kuuluu kaukaa. Äkkiä kajahtaa voimakas hurraahuuto oikealta.)
Eemi (kavahtaa pystyyn, katsoo riemastuneena Varmaan): Voittaneet Suomenkylän!