(Äänettömyys, kantopaarit tulevat, Heikki nostaa ruumista sanitäärien mukana, jotka vievät sen pois; silloin tällöin jymähtää vielä tykki etäällä.)
Anna (kahden kesken jäätyään): Sinä olet varmaan minulle suuttunut?
Heikki: Niinkö luulet.
Anna: Onhan syytäkin.
Heikki (kääntyy pois): Sinäpä sen sanoit.
Anna: Tuo asia on ollut vaivoinani yötä päivää. Nyt tahdon päästä siitä ja selvittää kaiken.
(Vaikenee voimia kooten.)
Heikki (lähenee Annaa, vakavana): Mitäpäs tämä selvittelemälläkään paljoa valkenee. Sinä Anna olit se ainoa, jota olin ajatellut siitä saakka kuin jotakin opin elämästä ymmärtämään. Siltä se minusta näytti kuin sinäkin —, niin no, olin pitänyt asiaa jo melkein valmiina noihin kevätjuhliin asti. Jotakin minussa repesi silloin, eikä sitä koskaan voi saada entiselleen. Siitä päivästä oli minun oma itseni kuin kuollut, viha minussa vain kyti ja teki tehtäviään.
Anna (lähenee liikutettuna): Voi, Heikki.
Heikki (kylmän surumielisenä): Niin se on, Anna, mutta ei sitä tarvitse surra. Minun täytyy nyt taas mennä toimeeni, jotta hyvästi nyt sitten vaan. Ne meidän välimme eivät koskaan tule siksi, mitä ne ovat olleet, ja jos se kerran ei ole sitä, ei sen tarvitse olla muutakaan.