Anna (vetäytyy loukattuna kauemmaksi): En ole aikonut pyytää takaisin olleita ja menneitä. Minua vaivasi vain se sana, jolla silloin puolileikillä peitin totuuden.
Heikki: Sana?
Anna: Tottapa sen muistat, mistä tämä juuri alkoi.
Heikki: Eihän se siitä.
Anna: Mistä sitten?
Heikki (ankarana): Pakotatko sinä minut sen sanomaan — yhdentekevää! Silloin se katkesi, kun ryssän urkkija laski käsivartensa sinun harteillesi.
Anna (säikähtää): Näitkö sinä?
Heikki (koettaa hillitä mielensä kuohua): Enkö olisi saanut? Ehkä se ei niin sopivaa ollutkaan, että noin salaa, — mutta ei se ollutkaan tarkoitukseni. Tuon pikkukinan jälkeen olin jo ennättänyt leppyä ja tuumasin, että sovitaan se pois, mutta kun tulin takaisin Ahjolan pihalle sinua etsimään, silloin näin sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut. (Lyhyt vaitiolo.) Mutta hyvähän oli nähtynä sekin. Siitä hetkestä vasta opin todenteolla vihaamaan ryssää.
Anna: Kuule, Heikki, Vasili oli löytänyt ketjuni ja suostui antamaan ne takaisin vain sillä ehdolla, että itse sai ne kiinnittää kaulaani.
Heikki (hymähtää): Siitäkö se alkoi, vaikka eihän minun tule tutkia eikä sinun tunnustaa.