Heikki (vähän ujoillen): — tuota vielä ehtisi, eihän nyt ole aikaa ajatella omiaan.
Anna. Eihän sitä vielä —
Porkka: Älkää suotta — niin se kumminkin käy — ja onhan se jo aikakin.
(Aurinko heittää kirkkaan valon näkymälle.)
Ortela (ottaa Annaa kädestä): Onhan jo aikakin, että emäntä saadaan Ortelaankin. Eihän se muori enää pitkälle jaksa, ja minäkin mielelläni antaisin jo hoidon nuorempiin käsiin.
Porkka: Ja katsokaas kuinka tuo päiväkulta jo paistelee, ja muutaman viikon päästä on jo kylvöaikakin käsissä. Siihen mennessä on sotatoimet lopetettava. Nälkä on maassa, pellosta sitä on taaskin elämän uudistus tuleva. Sillä sota on sotaa, haavoja lyödään, haavoja saadaan. Tänä aamuna on Harjunkin ainoa poika siirtynyt vainaitten joukkoon, samoin moni muu, eikä meistä kukaan vielä tiedä, selviääkö leikistä eheänä. Mutta luonto on rikas ja antelias, uusilla jäsenillä täytetään poistuneitten paikat, ja muutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua ei sodan jälkiä varmaan ole enää huomattavissa.
(Torvet kauimpana puhaltavat: »Kytösavun aukeilla mailla on kansa».)
Heikki (katsoo vasemmalle): Pojat sieltä jo näkyvät tulevan. Nyt siis uudella voimalla etelään ja itään! (Annalle.) Tosiaan tuo aurinko lämmittää niin herttaisesti tänään, kevät tulee — (ottaa kädestä).
Anna (silmiin katsoen; hiljaa): Sitä olen jo kauan odottanut.
(Soittokunta tulee vasemmalta, edellä lipunkantaja sinivalkoista lippua kantaen. Suojeluskuntapukuiset miehet kulkevat ruoduissa laulaen »Kytösavun aukeilla mailla…» Joukossa toipuneita haavoittuneitakin, kellä siteissä pää, kellä käsi. Laulavat, lavalla olijat yhtyvät lauluun:)