Porkka: Totisesti sinut eläväksi tunnustan. Mutta selitä nyt kumminkin, — tässä äsken juuri kuulimme huhuja, että olisit hirttäytynyt Krestyssä. Ei siinä näköjään perää ollutkaan.
Ortela: Kurjassa kunnossa tosiaan olin silloin, kun täältä minut veivät. Se pitkäaikainen nälkäpiina oli vähällä sekoittaa järjen, mutta kun ne lopuksi huomasivat, että siitä ei ollut apua eikä odotettuja ilmiantoja tullut, siirsivät minut ensin Viaporiin ja sitten Krestyyn, missä sain taas tavalliset vangin olot ja aloin hiljalleen toipua. Koppitoverini hirttäytyi, ja siitä nimien sekaannus. Olin kuljetettu jo Siperiaan saakka, kun Venäjän vallankumous puhkesi, ja sieltä se sitten alkoi vaivalloinen vaellus kotimaata kohti. Sellainen matka ei kovin nopeasti edistynyt, sen voitte arvata, semmoinen sekasotku kun siellä ryssäin maalla silloin oli, ja kulje siellä sitten taitamatta kieltä ja — rahatonna. Kun vihdoin pääsin Suomen rajalle, oli sota jo syttynyt, ja kotiinpääsy toistaiseksi melkein mahdoton.
Enhän minäkään ruvennut jouten olemaan, kun kerran oli näin pitkälle tultu. Kuljeskelin Pohjois-Karjalan syrjäseutuja ja sieltä liittyi mukaani joukko Karjalan ja Kainuun miehiä, — rohkeita, karskia poikia muuten. Olemme kulkeneet korpia ja saloja, ilmestyneet joskus rintakylillekin ja tehneet ryssille pientä pahuutta.
Porkka: Joopa joo, niistä on täällä kyllä paljonkin kuultu, mutta kukapa olisi osannut aavistaa, että kapteeni Karkulainen oli entinen Juhannes Ortela.
Ortela: No kun ne nimet silloin siellä vankilassa sekosivat, ja karkulainen kun kerran olin. Sitäpaitsi tuntuu itsestänikin kuin olisin haudasta noussut. Neljä vuotta niissä oloissa on pitkä aika sentään. (Laskee kätensä Varman olalle.) Sinäkin olit vielä pikkutyttö lähtiessäni ja nyt olet jo täysi-ikäiseksi tulossa. Paljon olet muuttunut, mutta olisin sinut tuntenut pitemmänkin eron jälkeen. (Hellästi.) Äitivainajaansa tulee tuo tyttö. (Katsoo liikutettuna Varmaa tuokion ja sitten Heikkiä.) Kasvanut on tuo poikakin ja miehistynyt. Kuulin siitä joskus mainittavankin ja tuumasin, että mies taitaa siitäkin huhdittomasta tulla, sinähän Matti muistat, kuinka tuo tenava oli vallaton ja omapäinen.
Porkka: Muistanpa kyllä ja enkös minä sitä silloin sanonut, että antakaa pojan vaan pitää sisunsa, eipä tiedä mihin sitä vielä tarvitaan.
Ortela: Mutta kuinkas se äitimuori, tottapa vielä on elossa?
Varma: Elossa, ja aivankuin nuortunut viime kuukausina. Hänkin on koko sydämellään ollut meidän nuorten puuhissa mukana.
Ortela: Niin, se onkin vanha ajatus, ei vain nykyisten polvien tuntema. — Vapaudenkaipuu on Pohjanmaan lakeuksilla elänyt jo Jaakko Ilkan ajoista asti. Vanhemmat ovat sen lapsilleen perinnöksi jättäneet, polvesta polveen on se kansan verissä ollut jo vuosisatoja, mutta tämän nykyisen polven tehtäväksi oli tullut sen työn täyttäminen. (Annaan kääntyen): Ja tämähän on Harjun Anna, en ollut tunteakaan, niin ne nuoret kasvavat.
Porkka (rykäisee, vilkaisee Heikkiin): — joko mä sanon senkin tässä muun ilon yhteydessä?