Lempi: Ikävä minun on ollut sinua, rakas Vasili, niin kauhean ikävä. Missä sinä oletkaan ollut? Oletko minut jo aivan unohtanut? Voi, etpä usko, minkälaista on, kun yöt ja päivät kuuntelee ja odottaa, ja aina vain turhaan. Tiedätkö, muutamanakin päivänä, kun liikkeessä oli niin hiljaista, että sain istua siellä melkein yksinäni, ja kun oli aivan hirveän ikävä sinua, silloin kirjoitin sinulle kirjeen ja aivan runomittaisen, tiedätkö! Se on minulla täällä povessa, saat nähdä, maltas kun haen…
Vasili (kyllästyneenä): Vähät minä sinun kirjeistäsi ja runoistasi! Sano, mitä tiedät asioista, joita olin käskenyt sinun tiedustaa?
Lempi (itkuun hyrähtäen): Sinä et rakasta minua enää!
Vasili (voittaen kärsimättömyytensä vie hänet tikkaille istumaan, puhuu lohdutellen): No, rauhoitu nyt, ystäväni, kyllähän minä… Olenhan minä sama kuin ennenkin, mutta kuka sitä aina jaksaa ja ehtii, kun on asiat hoidettavana, tärkeät asiat, joiden järjestämisessä sinä olet luvannut minua auttaa. Mutta sen sijaan että sen tekisit, puhut joutavia, kirjoittelet runoja ja muuta moskaa.
Lempi: Niin, kun minä vielä rakastan sinua! (Nousee uhmaavana.) Rakkaudesta minä sinulle möin itseni enkä rahoista, ja jos sinun sydämesi on jo minulle kylmennyt, niin kyllä tiedän mitä silloin teen.
Vasili (naurahtaen): Ehkä silloin ilmiannat minut urkkijana paikkakunnan kapinaa hautoville henkilöille ja saat toimeksi sen, että jonakin yönä minut kaikessa hiljaisuudessa nitistetään hengiltä. Sitäkö tarkoitat, neitiseni?
Lempi: Itseni minä silloin ilmiannan. Kyllä tiedän, mikä olen, tahi miksi sinä olet minut tehnyt. Olet saattanut minut mitä suurimpaan häpeään. Olin ennen sentään kunniallinen tyttö. Rehellisellä työllä ansaitsin elatuksen itselleni ja köyhille vanhemmilleni. Kun iltamyöhällä väsyneenä palasin liikkeestä, olivat käsivarteni turtuneet ja jalkani tuskin kantoivat minut kotiin. (Nyyhkyttäen.) Mitä antaisinkaan, jos saisin nuo ajat vielä takaisin!
Vasili (hyväillen): Pieni typerä tyttöseni, mitä lapsellisuuksia taas puhutkaan. Mitä sinulta nyt puuttuu? Asut omassa sievässä huoneessasi ja pidät omaa liikettä, missä ei tarvitse pieniä käsiäsi liialla työllä rasittaa. Entä nämä korvarenkaat, sormukset, joita kannat ja joiden arvo on enemmän kuin koko vuotisen työsi palkka! Entä sitten puvut, kengät ja sukat, kaikki hienoa pietarilaista kuosia, niin, ja vanhempasi, he elävät paremmin kuin koskaan ennen. Valittamista ei sinulla todellakaan pitäisi olla.
Lempi (on uudelleen istuutunut, itkunsa seasta): Aina sinä tuota samaa.
Vasili (kuivaa häneltä kyyneleet): Ole järkevä, tyttöseni, ja tajua onnesi. Pyyhitään pois nuo kyyneleet..Olet niin lapsellinen, aivan kuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan kuin istua siellä sinun vieressäsi ja vakuutella rakkauttani.