Lempi: Mutta ennen sinä sen teit, Vasili. Tuskinpa enää muistatkaan niitä entisiä aikoja siellä Helsingissä, ennenkuin sinut siirrettiin tänne kauas Pohjanmaalle. Silloin viivyit luonani päiväkaudet —
Vasili (keskeyttää, kuumasti): — ja yöt, enkö muistaisi niitä öitä! Mutta ajat ovat muuttuneet, on paljon työtä nykyisin. Suomen kansa on saanut päähänsä vaarallisia tuumia, jotka on ajoissa tukahdutettava. Mutta kerran, kun kaikki nämä taas ovat ohitse, silloin, tyttöseni, me taas olemme onnelliset.
Lempi (ilostuen hieman): Onko se ihan totta?
Vasili: Sen vannon.
Lempi (kaulaan kavahtuen): Oma miilaja! Mutta tule nyt kumminkin hetkeksi minun huoneeseeni ja näytä että olet niinkuin ennen, tuletko?
Vasili: Teetkö sinäkin sitten mitä sinulta odotan, tuotko tietoja, joita tarvitsen?
Lempi: Koetanhan minä parhaani mukaan tehdä mieliksesi, mutta mennään nyt! Siellä luen sinulle sen runonkin, mutta et saa vain sille nauraa.
Vasili: No mennään, koska niin välttämättä tahdot. (Kiertää kätensä Lempin ympärille, menevät oikealle.)
Leski-Maijan Miina (juoksee vasemmalta, etsii koko näyttämön): Onko täällä ketään?
Iivana (kuorsaa).