Tämä yö on samallainen kuin kerran, jo monta, monta vuotta sitten! Nyt vaan on syksy ja silloin oli kevät. Keväisenä päivänä minä pitkän pakoni jälkeen tulin takaisin Koskelaan.
Minä etsin häntä, ja he osoittivat huvimajaa etelänpuoleisella rinteellä vanhojen mäntyjen alla.
Se oli sinne tehty yllätykseksi minulle. Olin joskus tullut sanoneeksi, että siihen sellainen pitäisi rakentaa. Hän oli pitänyt sen mielessään ja rakentanut huvimajan.
Jalkani vaivoin minua kannattivat, kun kiiruhdin pitkin hiekoitettua tietä, vapisevine käsineni saatoin tuskin avata oven.
Kuu loi kalpeaa valoaan ikkunasta sisään, ja minä näin hänen kookkaan ruumiinsa muodot valkean raidin alta.
Lähenin häntä väristen, sydän täynnä tuskaa, vedin peitteen kasvoilta enkä voinut katsettani hänestä kääntää.
Ilme oli rauhallinen kuin nukkuvan, joka uneksii kaunista unta, otsalla oli tyyni, ylevä rauha, ja suuret väkevät kädet olivat ristissä rinnalla, kuin pyhäpäiväistä hartautta tulkiten.
— Älä itke, mamma, kaikki on hyvin niinkuin on.
Hänen ruumiinsa nukkui, mutta henki valvoi. Tunsin hänen läheisyytensä, luulin kuulevani hänen äänensä, kun hän lohdutti minua: »kaikki hyvin niinkuin on».
Mieleni tyyntyi. Minun tuli hyvä ja turvallinen olla, ja kun astelin takaisin kotiin, oli kuin olisi hän näkymättömänä seurannut minua: »katso, kuinka Koskela on muuttunut poissaollessasi! Tämä kaikki on sinua varten ja poikaa!»