Vartija katselee häntä ristiriitaisin tuntein, sillä hänen sielussaan kuuluu taas toinen ääni.
— Luuletko, että hän, hieno herrasmies, lyö punikin kanssa veljen kättä ja antautuu kanssasi keskusteluihin ja vaikka hän ottaisikin elämänsä sinulta kuin lahjana takaisin, halveksii hän sinua kumminkin koko sydämestään. He pitävät meitä rosvoina, isänmaan pettureina, he inhoovat meitä ja taistelevat meitä vastaan, kuin pyhää sotaa käyden.
— Se on heidän asiansa — mutta hän on syytön, — ihmisyyden nimessä…
— Aatteen puolesta! — Mannila, — vastahan sitä äsken vakuutit tovereillesikin, — nytkö sinä jo ajattelet paeta ja viedä muassasi valkoisen vangin, — vihollisen.
— Aatteen puolesta, aatteelle uskollinen viimeiseen asti, — kertasi mielessään väsynyt vartia ja istahti penkille.
— Ihmisyyden nimessä, — kuului vielä, mutta vain jostain hyvin kaukaa.
* * * * *
Aamulla tuli komppanianpäällikkö tiedustelemaan, oliko käskynsä tullut täytetyksi.
– Ei! — paukautti Mannila, — sitä minä en ole tehnyt.
– Ja miksikä ei, kun minä kerran käskin.