— Eihän sitä ihmiseltä noin vaan henkeä viedä, ilman tutkimatta ja tuomitsematta, ei ollut edes minkäänlaisia papereita…
— Kun minä sen sanon, niin siinä se on tuomio, etkö sinä sitä tiedä, — perkele! Siinä on sitäpaitsi papereita, jos niitä haluat, — huomisaamuna se tapahtuu, tulen itse mukaan.
* * * * *
On kirkas keväinen aamu. Notkopaikoissa hohtavat vielä valkoiset lumet, mutta ilmassa väreilee jo voimakas keväinen tuoksu ja metsässä soi lintujen moniääninen laulu.
Synkkinä, äänettöminä kulkevat kuusikossa ne viisi miestä. Kaksi asestettua punakaartilaista edellä, kaksi perässä, — keskellä vangittu asemapäällikkö.
Risto Mannila, toinen etumaisista vartioista kulkee kumarassa, katse kiinteästi maassa, kuin toivoisi hän sieltä löytävänsä ratkaisun siihen tuskalliseen kysymykseen, mihin hän kahden unettoman yön kuluessa on turhaan koettanut itselleen vastata: kumpaa ääntä olisi tullut totella?
Hän kääntyy ja katsoo vankiin. Tämän tyyni, kirkas katse kohtaa
Mannilan katseen. —
Mannilan askeleet tulivat yhä raskaammiksi, kivääri olalla on kuin taakka, on kuin täytyisi hänen luhistua sen alle.
Kahden korkean petäjän väliin osoitetaan vangille paikka.
Hänen katseensa kulkee kuin hyvästellen kautta metsäisen kukkulan, sen alla aukeavan laakson ja kaukaisen kylän, joka puoleksi aamun autereisiin kätkeytyy.