Verkalleen kohoaa vanhuksen käsi ja paljastuu harmaa pää.
— Peitetäänkö silmänne? — kysyy komppanian päällikkö
— Ei tarvitse, — tuli vanhuksen tyyni vastaus.
Mannila saa merkin, mutta hän seisoo liikahtamatta paikallaan.
Silloin astuu esiin käskyn saanut toveri, kohottaa kiväärinsä, mutta laukausta ei kuulu.
Komppanian päällikkö kiroaa ja komentaa esille kolmannen.
– Päällikkö, tuo mies ei osaa ampua! — huutaa Mannila — tämä on kidutusta! — Ell’en voi hänen henkeänsä pelastaa, en kumminkaan siedä nähdä vanhaa miestä rääkättävän — — yksi ainoa kuula, hyvin tähdätty, lopettaa silmänräpäyksessä tämän kidutuksen.
Kumahti laukaus keväisessä ilmassa ja kallioilta vastaili siihen moninkertainen kaiku.
Ääntä päästämättä horjahtaa maahan vanhus. Veri valuu hienona suihkuna ohimosta, punaten korvalliselta ne hopeanharmajat hapset.
* * * * *