»Minä kerron nyt kerran kaikki, alusta alkaen, oikeassa järjestyksessä, — ellei teitä vain pitkästytä.»
— Istun mielelläni vaikka puoleen yöhön.
* * * * *
»Ei tämä Juha-vainaa — taas sanoin vainaa, vaikka se tuntuu niin kamalalle — niin, ei hän ollutkaan minun ensimäinen mieheni, olin jo leski kun hänelle tulin.
Minä jouduinkin perin nuorena ensikerran naimisiin, se oli vanhempieni tahto. Mies, jolle he minut naittivat, omisti torpan, mutta sairasti rintatautia. Oli meillä lapsiakin, oli kaksi poikaa, mutta ne potivat isänsä perintötautia kumpainenkin.
Niin oli se minun silloinen elämäni, kuin on kulku kautta savikon, niljaisen tien, raskaanharmajana syyspäivänä, ilman ainoatakaan ilonhetkeä. Sängyssä ryiskeli Matti-vainaja kaiket päivät ja pojat kalpeina, kituvina ympärilläni kitisivät. — Sellaista oli se elämä.
Sitte tuli tuoni ja korjasi niiden isän ja on kuin kuolema ensin opittuaan taloihin tien, löytäisi sinne kerkeämmin jo toisen ja kolmannennenkin kerran, niin kävi nytkin — ja eräänä päivänä olin minä torpassa — yksin.
Kolkollehan se tuntui senjälkeen, mutta olihan se siltä, kuin kuorma olisi harteilta pudonnut.
Paikka jäi minulle ja siinä aijoin yksinäni vanhentua.
Mutta toisin kävi.