Seuraavana kesänä tuli tämä Juha Kanervo kylään töihin, se oli nuori maalari ja koria poika olikin siiloin.
Usein tuli se sinne minun mökilleni, istui kanssani pitkät illat ja jo minä joskus ihmettelin, että miksi se siellä, olisihan sillä ollut iloisempaakin seuraa, paljon siitä tytöt pitivät, sievempi oli kuin kylän pojista kukaan.
Kerran taas, se oli ensimäisenä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen. Kaunis oli ilta silloin, voi minä muistan sen vielä, niin kuin eilisen päivän…
Istuin siinä porraspuulla ja katselin sitä ihanata maailmaa, — toisella puolen meren tyyni ulappa, toisella avarat viljavainiot ja pihakoivut tuoreimmassa vihreydessään.
Kylältä kuului iloinen polkantahti.
Siinä minä sitä soittoa kuuntelin, kuuntelin ja mietiskelin, miten se minun elämäni oli sivuuttanut sen nuoruusajan, ilman, että sen iloista ollenkaan olin osalliseksi tullut, oli kuin olisivat ne riemut vaan muita varten, — ei minua.
Silloin näin minä jonkun tulevan pellon pientareita pitkin ja sitte kun minä tunsin, että se todella oli hän, Juha, piti minun kätkeä punastuneet kasvoni ja sydämeni löi, kuin pyrkien rinnasta pakoon — nyt minä jo arvasin, mitä sillä oli mielessä, kun se näin kesken kisojen minun luokseni lähti.
Kuulin askelten lähenevän, tunsin että se istui vierelleni siihen porraspuulle ja kun minä yhä peitin kasvojani virkkoi hän:
— Taidan tulla liian usein, Elina.
— Et toki, et sinä liian usein — luulen vastanneeni, mutta hän otti minun molemmat käteni ja katsoi kasvoihini: — Entä jos jäisinkin tänne, ellen menisikään enää pois, mitä sinä silloin sanoisit, Elina?