— Ei, et sinä jää, et voi jäädä. Ei minusta ole sinulle, vanha olen, paljoissa kärsimyksissä kulunut. Ota itsellesi kaltaisesi, nuori ja kaunis, — niin sanoin, mutta se vaan naurahtaen virkkoi:
— Mikä minun on, se on minun. — Eikä siinä auttanut mikään.
Niin se oli, tiedättekö, ei mene mielestäni se ilta, elikkä yö se jo oli, — nehän ovat siellä pohjoisessa niin valoisat ne kesäiset yöt, aivankuin päivät, tiedättehän.
Siinä me istuimme kauvan äänettöminä, käsi kädessä. — Sen käsi oli niin pehmeä ja kaunismuotoinen, en ole kellään nähnyt sellaista kättä, — ja minä mielessäni ihmettelin sitä minun kevättäni, kun se tuli juuri silloin, kun vasta olin sitä mielessäni kaipaellut.
Siitä sitte se eläminen ulotettiin, minä nuorenin aivan, olin kuin uusi ihminen, — ne entiset surut ja kestetyt kärsimykset olivat kuin paha, ilkeä unennäkö, joka aamuntullessa haihtuu, jättäen jälkeensä vaan hämärän muiston.
Silloin sitä tehtiin työtä ja mistä lienee se voimakin tullut, mutta väsymystä en tuntenut siihen aikaan.
Juha toivoi lasta, poikaa se odotti — piti sille toisinaan nauraa, niin oli vielä lapsellinen itsekin, tietäähän sen, kun siinä vasta oli, neljänkolmatta ikäinen, mikäs se oli muu kuin lapsi vielä itsekin.»
Minä katselin vanhinta poikaa, joka lepäsi siinä risaisella leposohvalla. Lapsen kasvot olivat laihat ja kalpeat, peite hänen päällään oli repaleinen, kaikki mitä ehjää huoneessa löytyi oli leivän eteen myyty ja pantattu.
Osoitin lasta ja lausuin: — Pojan sai ja vielä näköisensä — luulen minä.
»No aivan se on sen näköinen, ellei vaan olisi noin laiha — kyllä se Juha oli siitä iloinen, itse se sitä yötkin hoiteli, minun ei tarvinnut muuta kun rintaa vaan annoin, kyllä se oli siitä niin hyvä.»