* * * * *
Hän vaikeni, viivähtäen noissa rakkaissa muistoissaan. Istuin hiljaa ja odotin, kunnes hän taas jatkoi:
* * * * *
»Parin vuoden perästä syntyi tuo toinen poika ja kolmen vuoden kuluttua tyttö, josta tuli vasta oikea isän silmäterä.
Mutta ne maat olivat pienet ja karunlaiset, jos niitä vaikka kuinka hyvin hoiteli, eivät antaneet ne näin monelle hengelle vuotuista elämää, vaan piti Juhan talvisin käydä työansiolla Oulussa ja Torniossa. — Ne olivat pitkiä ja ikäviä ne erossa-oloajat. Tuumailtiin ja mietittiin, miten järjestää se elämä, että saataisiin olla kaikki yhdessä.
Ja kerran kun Juha taas palasi matkoilta oli hän sen päättänyt: — Me myymme tämän torpan ja perustamme kodin Helsingissä, ei luulisi siinä kylässä kunnon työmieheltä työn puuttuvan — hän puheli, eikä minulla ollut mitään sitä muuttoa vastaan, koska hän sen kerran niin oli harkinnut.
Hyvin se luontuikin alussa. Ansiot olivat täällä paremmat kuin siellä pohjoisessa. Juhakin sai kulkea paremmin puettuna. — Lysti sitä olikin katsella, komiammaksi se vaan kävi, niin oli pyhäpukeissa kun herra, en tahtonut iletä sen rinnalla kävellä, tällainen kun olen, vanha, ruma akka. Mutta siitä en koskaan saanut sanaakaan hiiskua, suuttui, nähkääs, jos jotakin vaan sanoin sinnepäin.
Olivat ne sunnuntaipäivät meidän elämässämme sellaiset juhlahetket, pyhäpäivää ne lapsetkin aina viikonvarrella odottivat. Oli meillä silloin aina tapana lähteä yhdessä kaupungille, se oli niistä niin hauskaa — paljonhan sitä nähtävää täällä olikin meille jotka sieltä kaukaiselta maaseudulta olimme tulleet.
Mutia ei tätä onnea kestänyt kauvan, viime kesä vielä jotenkuten kului, vaikka kallis aika jo alkoikin ahdistella, mutta syksyllä loppuivat maalarien työt tavallista aikasempaan, syynä lienee ollut nuo ainaiset lakotkin — kunnan töihin oli turvattava.
Kerran tuli Juha kotia keskellä päivää, istui pöydänpäässä äänettömänä, synkän näköisenä. En kysynyt mitään, huomasin kaikesta, että tosi nyt oli edessä, sillä en ollut sitä koskaan sellaisena nähnyt.