Kunnan työt olivat lopetetut.
Kului taas muutamia päiviä. Juha oleskeli paljon poissa, minä tiesin, että se turhaan oli etsinyt työtä, vaikka ei puhunut mitään, aina se koetti minua suruilta säästää.
Oltiin jo helmikuun puolella ja sotaa käytiin parhaillaan.
Seisoin tuossa hellin ääressä ja sekotin vellikattilaan sen viimeisen jauhontuoksun, mitä koko tässä taloudessa löytyi. Mitään muillakaan ei enää ollut, lukuunottamatta muutamia silakoita, joita vielä oli jäljellä — viimeinen ateria, eikä mistään tuloista tietoakaan. — Siinä hämmensin kiehuvaa kattilaa ja mielessäni mietin, että tällälaillako siitä meidän elämästämme nyt tulee loppu.
Juha tulee sisälle, laskee puusylyyksen uunineteen ja sanoo:
— Kaikki ovat.
Minä säikähdin tuota kolkkoa ääntä, vaikka omakin mieleni oli musta. Olin hiljaa ja odotin hänen lisäävän, koska kasvoistansa näin, että hän vihdoinkin alkoi puhua.
— Kävin Rantalankin puheilla, — alotti harvakseen Juha, — ajattelin, että jos suurimmassa hädässä olisi tahtonut vanhaa tuttavaa auttaa, — ei muuta kun huusi ja haukkui, — komea nuori mies olet, siellä sisällä vaan happanet ja akkasi turvissa piileksit, lähde kaarttiin, niin pelastat mukulasi nälkäkuolemasta, vai luuletko sinä olevasi sen kummempi kuin muutkaan työläiset. Vaikka kuka sun tietää, jos lahtari lienetkin, koska et ole yhdistykseenkään ruvennut. Sellainen lohdutus siltä Rautalalta tuli.
— Sellainenko sekin nyt.
— Niin sanoi.