Taas vaikeni hän hetkeksi…ja minä tiesin, että nyt tullaan siihen, mitä hän oli aikonut sanoa. .
— Hyvää palkkaa ovat luvanneet, viisitoistamarkkaa päivällä ja kaartin ruoka, ei tarvitsisi tehdä muuta kuin vartiopalvelusta, rintamalle meno on vapaaehtoinen — mitähän tekisin?
— Sinunko pitäisi ruveta punakaarttiin! — eikö mikään muu nyt nälkäkuolemasta pelasta! — huusin minä.
— Muuta pelastusta ei näy, — vastaa hän.
— Kunpa päästäisiin täältä takaisin sinne — huokasin minä ja meidän mieleemme muistui se entinen koti siellä kaukana, jonka olimme jättäneet.
Lapset leikkivät lattialla. Olin niitä viimeaikoina usein seurannut ja huomannut, miten niiden leikit nykyisin aina koskivat ruokaa. Se suretti ja kidutti minua kovin. Nytkin niillä oli ruokakauppa ovensuunurkassa, niissä vuorotellen kävivät ostoksilla. Siellä löytyi leipää, perunoita ja makkaraa. Siellä pieni Laila-tyttökin täytti tyhjän kuppinsa mielikuvituksensa makealla maidolla.
Juha huomasi ne myös ja katsoi minuun:
— Niiden on nälkä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät ja murtuneella äänellä hän lausui:
— Minä menen kaarttiin, Elina, minun täytyy!