Enkä minä enää vastustellut, vaikka sydämeni oli tuhkasta pakahtua.
Juha ilmottautui vartiopalvelukseen, mutta kolmen päivän kuluttua lähettivät he hänet rintamalle, Länkipohjaan.
Siitä alkoi minulle vaikea aika. Pojilla oli nyt kyllältä ruokaa, minä ja pikku Laila emme sitä juuri tarvinneet, tyttö sairastui ankarasti rokkoon ja minä hänen vierellään en muuta kun itkin yöt ja päivät. Olin aivankuin sekaisin. Jos hetkeksi torkahdin, ilmestyivät silmieni eteen kamalat kuvat, luulin, että toisinaan uneksin valveillakin ollen.
Täyttä kahta viikkoa ei vielä ollut Juhan lähdöstä kulunut, kun eräänä päivänä minun tuuditellessani sairasta lasta, ilmestyy hän äkkiarvaamatta eteeni. Äänettömästi oli hän aukaissut oven ja ensihetkessä niinä kovasti säikähdin, luullen taas näkyjä näkeväni.
Mutta kun tulin vakuutetuksi siitä, että se todella oli Juha, ilmielävänä ja vahingoittumattomana, syöksyin hänen syliinsä ja minua ihan pyörrytti se ilo, että olin saanut hänet takaisin — mitään muuta ei sillä hetkellä mieleeni tullut.
Hänpä ei iloinnut. Synkkänä jurotti, ei sanallakaan selittänyt pikaisen paluunsa syytä, vaikeni vaan ja mietiskeli, — en kysynyt minäkään, vaan jäin odottamaan kunnes se itse sen ilmoittaisi.
Oli lauvantai ilta. Tyttö oli jo hiukan toipumaan päin ja nukkui rauhallisesti, kun minä sanoin Juhalle:
— Pitäisi minun mennä kylvettämään nuo pojat, tulethan, isä, Lailan kanssa toimeen, vaikka tuosta heräisikin.
— Kyllä, — mihin saunaan menet?
— Tuohon vaan lähimpään, toisessa kadunkulmauksessa, — eihän täällä nyt silläaikaa mitään hätää, koetan joutua pian.