Jo minun kurjasta muodostani päätteli emäntä että asia ei ollut onnistunut ja huutaen karkaa, hän kimppuuni.
»Käskinkö sinua sinne huvireissulle, — enkö lähettänyt sinua sitä lehmää hakemaan», hän kiljui niskaani tarttuen.
Voimainsa takaa hän kädellään minua kuritti, vedellen sokeasti minne sattui. Mieleni oli äskeisen pelon kiihdyttämä, minussa syttyi äkkiä voimakas viha. Lujasti tarrauduin hänen kurittavaan käteensä ja iskin lujat kampaani siihen kiinni.
Ote heltyi emännältä ja minä näin hänen ottavan uunilta paksun puun, jolla aikoi minut perin pohjin pehmitellä.
Silloin syöksyin ulos, yön pimeyden turviin, jota äsken niin kamalasti olin pelännyt ja piilouduin lähimpään heinälatoon.
Siellä istuin valveilla sen yön, tuntematta enää pelkoa, vilua eikä nälkää. Käteni olivat nyrkeiksi puristuneet, sisimmässäni kiehui valtava viha ja pääni koston tuumia hautoeli. — Niin vietin valvoen sen kamalan yön ja aamun sarastaessa lähdin minä vaeltamaan kotimökkiäni kohden.
Siellä jonkun päivän oltuani tuli taas muuan isäntä minua palvelukseensa pyytämään. Olin iloinen saadessani toisen työpaikan, mutta laimennut oli minusta nyt se keväällinen luottamus ja elämänusko.
Siitä alkoi se ankara aika, joka kesti neljä ja puoli vuotta. Ainainen raadanta aamusta iltaan, palkkana niukka ruoka ja isännän vanhoja vaaterisoja, jotka antoivat riittämättömän suojan talven pakkasta vastaan. Milloin jäätyivät varpaat, milloin sormet ja korvat pitkillä halon- ja heinänhakumatkoilla. Usein putosi myös silmästä katkera, kirpeä kyynel, sillä minä olin nyt alkanut miettiä, miten osat elämässä ovat eritavalla tasatut.
Kun olin vihdoin täyttänyt kuusitoista vuotta, jätin kotipitäjäni ja lähdin maailmalle. Olin ruumiiltani kookas ja roteva, sekä monissa kärsimyksissä karaistunut, nyt toivoin jo kykeneväni ottamaan elämältä osani ja vaatimaan oikeuksiani.
Tuskin koskaan olisin tullutkaan noista pohjoisista tukkimetsistä takaisin näille kartanoalueille, ell'ei äidiltäni olisi tullut se surullinen kirje, joka mieleni hetkessä muutti.