— Niin, armaita olivat paimenpojan aurinkoiset päivät!
* * * * *
Sitte tuli syksy, sateinen ja kylmänkolea. Pientä ruumista puisteli ainainen vilu, koska ohuet, repaleiset vaatteet läpimärkinä ihoon kiinni liimautuivat. Iltasin saavutti pimeys ja monikymmenlukuista lehmälaumaa, joka sienihimossaan metsiä samosi, oli melkein mahdotonta saada kotiin.
Kohtelukin talossa oli muuttunut. Kun iltasella uupuneena nälästä ja vilusta väristen, kotia saavuin, sateli käskyjä kaikkialta. Emäntä tarvitsi vettä ja puita, isäntä lähetti riihimiehille sanoja, tahi pani minut asialle kylän kauppapuotiin. En toisinaan tahtonut pystyssä pysyä, mutta minä purin hammasta, päätin olla mies ja kestää!
Olihan se äiti niin hartaasti pyydellyt, että en lukemistani unohtaisi, mutta niin ankara oli nyt päälläni i'es, että niin pian, kun se iltamyöhällä harteiltani putosi, vaivuin minä lopen uupuneena raskaaseen, tiedottomuuden tapaiseen uneen.
* * * * *
Tulipa sitte se muistorikas syyskuun ilta, joka jätti minun nuoreen herkkään mieleeni kuin poltinraudalla painetut jäljet.
Metsä pimeni pikaisesti ja minä kiiruhdin karjoineni kotiin. Kun emäntä oli käynyt navetassa, tuli hän luokseni vihaisesti tiuskaten: »Minne jätit sen Koivupään? Nyt juokset takaisin metsään, etkä palaja takaisin muuten kuin kadonneen kanssa».
Minua niin hirvitti pimeässä ja sydän pelkoa täynnä riensin minä takaisin mustaan metsikköön. Mutta siellä saavutti minut kuvaamaton kauhu. Väsyneessä päässäni toimi kiihoittunut mielikuvitus ja silmieni edessä kuvastuivat monenlaiset harhanäyt. Puut ja pensaat paikoiltaan siirtyilivät ja vihdoin koko metsä mielestäni eli ja liikuskeli. Silloin tuli minulle kamala hätä, kuten joskus unessa tulee. Tuskin saatoin liikuttaa jalkojani. Kirkuen samosin minä tiestä tietämättä suorinta suuntaa kylää kohti.
Vavisten seisoin minä pimeällä pihalla. Koko asia, jolle minut oli lähetetty, oli metsässä mielestäni mennyt ja mahdotonta olisi ollutkin löytää kadonnut lehmä sellaisessa pimeydessä. — Oli kauheata astua emännän eteen, mutta pimeän pelko ja kalvava nälkä ajoivat minut menemään tupaan.