— Eemu! — huutaa kuistilla Selma, mutta minä en hievahda paikaltani. — Eemu, Eemu! — kuuluu yhä, jo huutaa äitikin ja hänen äänessään on hellii sointu. — Epäilen korviani valehtelevan, sillä laskujeni mukaan odottaa minua nyt suurin selkäsauna, mitä milloinkaan olen saanut, koska varastaminen oli äitini suurin kauhu ja siitä oi hän meitä aina erikoisesti varoittanut.
Että hän, paremmin kuin isäntäkään kuuntelisi minun selityksiäni, siitä ei minulla ollu suuria toiveita.
Viimein kokosin kumminkin rohkeuteni ja tulin tupaan. Äitini vei minut lampun ääreen ja nähtyään siniset, muodottomiksi turvonneet kasvoni, sulki hän minut hellästi syliinsä ja itkuun hyrskähtäen lausui: »Voi, miksi Jumala antaa köyhälle ollenkaan lapsia!»
Miten hyvä oli minun maata siinä äidin lämpimässä sylissä ja yhdessä itkeä hänen kanssaan.
* * * * *
Sain jälestäpäin kuulla, että samaisen talon piika oli sattumalta kuullut keskustelumme Riston kanssa ja kertonut tapahtuman äidilleni jo ennen kuin hän kartanosta kotia ehti.
* * * * *
Olin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, kun isäni, ennestäänkin raihnas ja kitulias sai jalkaansa vamman, joka teki hänestä raajarikon. Entistä suurempi kuorma sälytettiin nyt äitiparkani hartioille. — Minä lähden nyt ansaitsemaan, menen taloihin paimeneksi, — sanoin uljaana äidilleni ja mielessäni kuvittelin, miten suuren avun hän siitä on saapa.
Pian ilmestyi paikka. Pussi selässä, oman, hyvän äitini varoituksilla, ja siunauksilla evästettynä, minä köyhästä, rakkaasta kotimökistäni lähdin, ensikertaa ulos avaraan maailmaan. Minä tunsin hämärästi, että se merkitsi eroa omistani, että olin kuin irtolehti, taikka laineilla lastu, — mutta minä nielin miehekkäästi kurkkuani kuristavan itkun puuskan. — Paistoihan niin kirkkaasti keväinen päivä, se antoi mieleeni luottamusta ja rohkea elämän usko, pääsivät minussa taas voitolle.
Ihana oli se kuiva, lämmin alkukesä. Hyvä oli paimenen olla, kelliä kedolla, katsellen taivaalla purjehtivia poutapilviä ja seurata silmillään leivosen nousua kohti sinisen taivaan korkeutta. — Aikookohan se pujahtaa taivaan portista sisälle — ajattelin. Mutta sitte näin minä sen nuolena syöksyvän tänne alas, kuin olisi se paratiisin portailta palautettu. Sitte muistelin minä Eliasta, joka kultavaunuilla ajoi sinne ylös — ei elävää ihmistä taivaaseen vastaan oteta, ellei hän kultakieseillä sinne aja — mietin minä mielessäni.