* * * * *
Illalla tuli Iivan-mestari hiukan hermostuneena kotiin. — »Pahoja kuuluu, maamushka, .— pahoja kuuluu! Etelä-Pohjanmaalla valkoinen armeija noussut, pannut useissa paikoin venäläiset sotamiehet telkkien taasse. Jo tulevat tänne pohjoiseen päin. — Sanovat, että olisi Oulu vallattu — miten käynee maamushka, miten nyt käynee?» — puhelee Iivana-mestari murheellisena, mutta hellillä hyväilyillä koetti Miina poistaa armastaan painavat huolet.
* * * * *
Yöllä heräsivät he kiväärin laukaukseen. Iivana hyppäsi ylös ja näki, että kasarmi oli jo osaksi ketjulla ympäröity ja yhä kerääntyi mustia varjoja sen rakennuksien ympärille. Ryssät sisäpuolella, unenpöpperössä laukaisevat silloin, tällöin, kuin ilmoittaakseen, että täälläkin eletään Mutta Iivana-mestari koppasi käteensä sangon ja lähti paljain päin, paitahihasillaan juoksemaan kasarmia kohti. Miina, joka luuli hänen tulleen hulluksi, huuteli itkien ja siunaillen poistuvan perään, palaamaan pyydellen.
Sinne yöhön se katosi Iivana ja Miina parka kätki päänsä pieluksiin, ollakseen kuulematta yhä kiihtyvää ampumista.
— Sinne se meni, syöksi varman surman suuhun, voi hyvä Isä sentään!
* * * * *
Mutta ei aikaa kauvaakaan kulunut, ennenkuin Iivana taas ilmielävänä työntyi mökin ovesta sisälle ja asettaen sangon keskelle pöytää, selitti äkillisen ilon mykistämällä Miinalle, miten hän muisti kasarmin suureen pataan jääneen illalla hyvää hernekeittoa, jota hänen täytyi hakea lapsille, ennenkuin valkoiset ottivat haltuunsa kaiken.
Onko ihmeellisempää ihmistä nähty, joka sillä tavalla toisen lapsista huolehtii. — Ihan sydän oli Miinalla sulaa ja huolellisesti hän nyt kätki kalleimpansa, piilotti vuoteeseen olkien alle, siltä varalta, että valkoiset tulisivat häntä täältä etsimään.
* * * * *