— Otetaanko sitte tämä teekannu?
— Ei sellaista, se on vanha risa, kyllä mestari meille ostaa paremman. — Sen kahvipannun sentään saisit kiillottaa ja tuoda tänne. En raaski sitä jättää, vasta sen tinautinkin.
* * * * *
Niin jatkui tavarain valinta, kappale kappaleelta tarkoin tutkien, hyväksyen tai hyläten.
Siitä huomasi nurkassa istuva vieras hankkeen vakavuuden, hänen muotonsa muuttui totiseksi, hän rykäsi kerran, pari, avasi suunsa ja sanoi:
— Ettekös te myisi tätä kämppää? — ottaisin akan jos saisin asunnon.
— Kyllähän sinä tämän saat, — vai naimisiin sinäkin jo! — No, parasta lienee ajoissa — puheli Miina ja hänen mielensä jo herkäksi herahti, koska hänen sydämensä oli onnen kylläinen.
— Mitäs tämä sitte niinkuin maksaisi?
Tottapahan noista sovitaan, eikä sinun nyt tarvitse maksuista murehtia, muuta tähän vaan asumaan heti kun me olemme lähteneet. Onhan tässä sitte vapaa kortteeri, kun me mestarin kanssa tulemme Suomessa käymään, sitte joskus vuosien perästä. Onhan sitte paikka, mihin pääsemme sisälle, kun sinä akkoinesi täällä asut.
Niin sovittiin asiat ja vieraan poistuttua oli Miinan mielessä suuri tyydytyksen tunne, että hänkin oli kerran tilaisuudessa tekemään jollekin hyvää. Hän, Sauna-Miina, joka aina oli pahoitettu nauttimaan toisten hyväntahtoisuutta ja elämään juomarahoista, jotka kuin armopaloina tulivat, vaikka hän itse ne kovalla työllään ansaitsi. — Mutta nythän kaikki muuttuisi!