Kahdesti kuolemaan tuomittu.
Istun Söörnäisten kuritushuoneen hämäläisessä kansliahuoneessa ja odotan vankia, jota oppaani hakee sellistään. Hän on kuuluisa murhamies, tuo Häggström, kuolemantuomioitakin on hänelle annettu kaksittain.
Tuntuu hiukan kolkolle täällä. — Mitä osaan minä hänelle sanoa, miten jaksan asettua hänen kannalleen ja ymmärtää sellaisen sielun oikeata tilaa. — Moninkertainen murhamies, ollut mukana suurissa ase-etsiskelyissä, joissa on tehty paljon pahuutta, murhattu, kidutettu, poltettu — mahtaa olla hirveä olento — hui!
Rautaristikkoinen ikkuna katonrajassa päästää niin niukasti sisälle sydäntalvenpäivän harmaata valoa.
Ovi aukenee vihdoin ja saattajansa seuraamana työntyy sisälle noin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat, hänen suurien silmiensä terät sairaalloisesti laajentuneet. Huomaan, että hänen ruumiinsa värisee kuin vilussa.
Astun luokse ja otan hänen kylmän kostean kätensä:
— Miten te olette joutunut tänne? — sanon, samalla, kuin oppaaltani sivumennen kysäsen: — Eikö Häggström ollutkaan tavattavissa?
—- Minä se olen, — lausuu arka, vavahtava, vielä puoleksi lapsellinen ääni.
— Tekö? — Mitä ihmettä? Kuinka kaikki on tapahtunut?
Hän putosi hervottomasti tuolille, jota tarjosin ja katsoi niin avuttomasti minuun.