— En itsekään tiedä, kuinka minun on käynyt, joskus luulen, että se on unta kaikki tyyni, mutta sitte minä taas herään ja huomaan olevani täällä, siitä tiedän, että se kauhea uni on sittenkin ollut totta.
Hänen äänensä vapisi ja silmänsä kyyneltyivät. —
— Aijoin pyytää teitä kertomaan retkistänne, — virkoin vangille, — mutta näen, että olette sairas, enkä tahdo teitä rasittaa.
— Kyllä minä jaksan ja mielellänikin juttelen. Siellä sellissä on aika niin pitkä ja kaikenlaiset kuvat nousevat siellä silmiin.
— Niin kuvat tosiaankin! — ajattelin, ne täällä mahtavat eniten vaivata nuo yksinäisyyden ja kiihoittuneitten aivojen synnyttämät kuvat.
— Jos teitä huvittaa kuunnella, — virkkoi puhutettavani, ensin hiukan toinnuttuaan, — saatanhan kertoa jotakin, jota sattuu mieleeni tulemaan, vaikka eivät ne minulle suinkaan ole mitään hauskoja muistettavia.
* * * * *
— Kesällä v. 1917, jolloin niin monessa paikoin Suomea perustettiin suojeluskuntia, syntyi sellainen myös minun kotipitäjässäni Helsingin lähistöllä. Olin ensimmäisiä ilmoittautumassa, meidän pieni joukkomme piti harjoituksiaan säännöllisesti ja innostuneita oltiin. Minä ainakin ajattelin, että tämä nyt oli tuova jotakin vaihtelua, siihen ainaiseen yksitoikkoisuuteen, mikä siellä syrjäkylässä teki päivät niin pitkiksi.
Mutta työväenyhdistyksen taholta alettiin hankkeitamme kovin karsain katsella. Kuului uhkauksia, ensin salaisia, sitten julkisia, kunnes kukaan ei enää uskaltanut ottaa osaa harjoituksiin ja niin loppui suojeluskunnan julkinen toiminta syksypuolella.
Kului vaan jokunen viikko, niin perustettiin paikkakunnalle järjestys- eli punanen kaartti.