Eräänä päivänä tuli sitte luokseni naapuri, Vainion Ville, koko kylän punaisin poika, joka nykyisin oli myös kaartin johtaja. — Kuules Häggström; — se sanoi, — teit saamarin tyhmän tempun, sinä, torpparin poika ja työmies, sekaantuessasi porvarien lahtarikaarttiin. Mutta sensijaan, että nyt panisin nimesi mustaan kirjaan, tulin ajamaan hiukan järkeä päähäsi, koska tiedän, että olet sellainen ymmärtämätön nallikka. — Piru sinut nyt kumminkin perii, ellet paikalla liity punaiseen kaarttiin. Tämä on viimeinen varoitus, minkä sinulle annan, — muista se!
Villeä oli syytä pelätä, sen tiesin, ja menin kaartiin osaksi siitä syystä, osaksi myös seikkailun halusta, joka on minussa ollut voimakas, aina pienestä pojasta asti.
* * * * *
Sitte tuli se kuuluisa Sipoon retki. Yhdyin aseitten etsijäin matkaan ja — takaisin tultuani päätin pysyä poissa punaisesta kaartista.
Pysyttelin kotonani, en liikkunut missään ja luulin saaneeni jäädä rauhaan.
Mutta Vainion Ville etsi minut uudelleen.
— Mikä sinuun on mennyt? — hän sanoi, — noin arkako olet, että ensimmäisestä kahakasta säikähdät! Ethän sinä ole mikään mies, — tiedä, tokko siksi koskaan tuletkaan. Ottaisit nyt kumminkin harjoituksiin osaa niin voisi sinua käyttää ainakin vahtipalveluksiin.
Näin hän minua härnäili ja hammasta purren minä vastasin, että minä en sittenkään tule!
— Vai et! — Tiedätkö, minkä olisit ansainnut, mutta minä en viitsi sinulle, kun olet lapsuuden tuttava ja entinen työkaveri kartanon kovakokkareisilla pelloilla, siksi annan sinulle vielä erään hyvän neuvon erojaisiksi: — Poistu nyt kiireimmiten paikkakunnalta, sillä kartanon herra on sinun hengestäsi luvannut 1,500 mk, kiukuissaan on sinulle sen Sipoon matkan jälkeen. Luulen, että hänen kätyreillään kyllä on pienen rahan puute ja niin metsästävät he sinut, — senkin jänis.
Ville vakuutti puhuvansa täyttä totta ja minä, joka jo lopuksi aloin hänen sanoihinsa, luottaa vakuutin silloin pysyväni punakaartissa viimeiseen asti. — Koska kerran kartanon herra panee minusta jahdin, niin odottakoon! — uhkailin.