Kohta lähdinkin Helsingin punakaartein, pääsin mukaan taisteluihin ja tunsin, että sota-into oli minussa syttynyt. — Ette usko, miten hauskaa on silloin, kuin oikein ryskää ja soi kivääri- ja kuularuiskutuli! — Ette tiedä, miten jännittävää on seistä vahdissa, pimeänä talviyönä, alla hohtava hanki ja edessä musta metsä. Kuinka herkkä on silloin mielikuvitus! Jokainen risahdus metsässä on lähestyvän vainolaisen askel, joka pensaassa näkee jännittynyt silmä kykkivän vihollisen.
Tuskin saattaa hengittää. — Lujasti pusertuvat kiväärin ympärille sormet ja koko ihmisen olemus on kuin yksi ainoa terästynyt katse. – –
* * * * *
Hänen silmissään paloi, hänen ohuen nenänsä sieramet väreilivät, — näin hänessä tällä hetkellä vaan sotaista intoa hehkuvan suomalaisen.
Pian aleni taaskin ääni alakuloiseksi, kun hän kertomustaan jatkoi:
— Mutta paljon on minulla sieltä ikäviäkin muistoja. Punakaarttilaiset olivat armotonta väkeä, mutta mukanamme olevat venäläiset opettivat meille vielä julmuuttakin. Muistan kerrankin, kun oli kysymyksessä vankien teloitus ja aiottiin ne ampua, kuten tavallista, niin astui joukosta esiin venäläinen bolshevikki ja sanoi: — Ne ovat pistimillä surmattavat, vallankumouksen tulee olla julman ja verisen, ei se muuten mikään vallankumous olekkaan — ja se sai myös tahtonsa täytetyksi.
Kerran taas, kun marssimme Porvoota kohti, sattui tien vieressä talo, jonka ohi kuljettaessa, huusi eräs venäläisten väliköissä oleskellut: — Toverit, tästä talosta pyysin kerran rahallani ruokaa ostaa. Siihen vastasi pöydän päästä porho — liian kallista on nyt leipä sinun syötäväksesi — niin sanoi, toverit, kuljemmeko kiltisti sen miehen talon ohi?
Se puhe meni muihin, kaikki innostuivat — Jumalauta! — oliko leipä työmiehelle liian kallista? — Puhtaaksi se talo, hengiltä se porho! — huudettiin sisään hyökäten.
Tyhjät olivat siellä suojat, väki paennut metsiin, punaisten tulon edeltä. Kukin korjasi nyt talosta mukaansa, minkä kelpaavata löysi ja vielä pitkän matkaa valaisivat etenevien kaartilaisten tietä sen palavan talon mahtavat liekit.
Niin kostettiin isännälle, jota syytti se kulkeva vallityöläinen, vaikka kukaan ei tietänyt, oliko hänen puheessaan perääkään, mutta mielet olivat kaikilla niin kiihoittuneet, että ei joutanut kukaan asioita ajattelemaan. Yksi sana, syytös, olipa siinä sitte perää eli ei, saattoi saada suurta tuhoa aikaan.