* * * * *
Kerran taas tuli esikunnasta tieto, että vangit ovat kaikki surmattavat, koska valkoisetkin ovat ruvenneet tekemään samoin. Paljon niitä silloin teloitettiin. Usein nähtiin, miten aamun valjetessa asteli pienempi miesjoukko jäälle, josta ainoastaan kiväärimiehet takaisin palasivat. — Toisinaan määrättiin minutkin ampumaan…
* * * * *
Hän keskeytti kertomuksensa ja katseli lattiaan.
— Eikö teistä tuntunut kamalalle sellaisen käskyn täyttäminen?
— Ei silloin, minä tein vaan määräyksen mukaan, kuten sotamies ainakin, hänenhän on toteltava päällikkönsä käskyjä — ja, meillä kun vielä lisäksi oli tietoisuus, että jos meikäläinen joutuu valkoisten käsiin on edessä, ei vaan kuolema vaan julma kidutus…
— Se ei ole totta! — keskeytin hänet. — Miten lienee ollut, en tiedä, mutta niin ainakin meidän leirissä kerrottiin ja seisoihan siitä aina »Työmiehessä»…
— »Työmiehestä» ei sanaakaan! — keskeytin hänet uudelleen, — sehän on juuri tämän onnettomuuden alkusyy, sehän toi turmion, teidän puolueellenne, teille ja koko maallemme verisen tuskan. Koko tämä onneton, häpiällinen kapina, oli hedelmä »Työmiehen» kymmenvuotisista kylvöksistä.
»Mahdollista, että silläkin oli osansa, mutta oli sitä syytä syvemmälläkin, oli vuosisataiset vihat, varsinkin näiden suurten kartanoiden alueilla, niissä nopeasti iti bolshevismin siemen».
Hän oli hetken vaiti, kuin voimia kooten, koska muistojen elvyttäminen sai hänet hengästymään.