— Itsehän sinä, Häggström sen ammuit.
Voi, että minä sen tein! — sanoin.
— Älä sitä huoli surra, sillä minä juuri komensin sen astelemaan sivulle päin, päästääkseni sen kuulalla lävitse. Oli minusta joutavata sitä tässä kuljetella. Sinun laukauksesi lopetti sen elämän vaan paria sekunttia aikaisemmin, kuin se muuten olisi päättynyt, — lohdutteli toveri, mutta minä en ole siitä saakka saanut missään rauhaa. Nyt vallankin täällä vankilassa, tuolla pimeässä sellissä, yksin yöllä, siellä on Alfreti aina edessäni, enkä minä pääse sitä minnekkään pakoon. – – Hän puhkesi itkuun kuin lapsi, hänen hento, värisevä olemuksensa kutistui miltei olemattomaksi sen väljän vankipuvun sisällä, jonka karkeata rintamustaa hän kyynelillään kasteli.
On huoneessa hiljaisuus ja puolipimeä. —
Minä ajattelen yötä yksinäisessä sellissä —
* * * * *
Häggström nousi kuin huojentuneena, lieneekö sydämmen surua lieventänyt se valtainen itku. Oppaan saattamana katosi hän taas noihin hämäriin käytäviin ja kolkosti kaikui kiviseinäin sisällä heidän etenevät, raskaat askeleensa rautaisia siltoja pitkin.
Tuomion jälkeen.
Sade löi ikkunanruutuja vasten. Myrsky vihoitteli nurkissa ja ryskytteli peltilevyjä katolla, Puolihämärää vinttikamaria valaisi uunissa hehkuva hiillos.
– – – Älä itke, Helvi, älähän nyt noin, — enhän minä aikonut sinua loukata, en tahtonut lisätä kiveä kuormallesi…