— Tätä minä en olisi odottanut sinulta, Armi, sillä minä luulin, että sinä, joka olet korkeampia asioita ajatellut, ymmärrät minua, etkä tuomitse muiden tavalla.
Huoneessa oli jälleen hiljaista.
Ulkona temmelsi tuuli.
— Sanani lienevät kuuluneet koville — alotti Armi. Hänen äänensä oli nyt lempeä ja sanansa tulivat hitaasti, kuin aikoisi hän kunkin niistä erikseen punnita — Mutta ehkä sinä sentään voit ymmärtää minuakin, se asia on, näetkös, minulle niin arka. Ajattelehan vaan, että samaan aikaan kun sinä piilottelit luonasi punakaarttilaista, olin minä rintamalla ja valmiina minä hetkenä tahansa luopumaan elämästäni valkoisen voiton hyväksi, kuten kaikki muutkin, joille tämä asia oli pyhä.
— Pyhä oli se meillekin, siellä etelässä, vaikka emme olleetkaan tilaisuudessa sellaiseen julkiseen toimintaan, kuten te olitte täällä valkoisella puolella. Ainoastaan salassa, öillä, verhottujen ikkunoiden takana, ompelimme me kaupungin naiset vaatekappaleita valkoisen armeijamme tarpeiksi, joita mitä erilaisemmissa paikoissa piiloitellen säilytimme, odottaen sitä päivää, jolloin valkoiset joukot pohjoisesta rynnistäen, tulisivat pelastamaan meitä punaisten ikeen alta.
— Ja kumminkin sinä…
— Älä vaan toista sitä, minkä äsken jo sanoit, sanasi viilsi kuin terävä veitsi — tekoni oli kyllä tavallaan väärin, ainakin sinun kannaltasi katsottuna, sillä sinä näet Laurissa vaan punakaarttilaisen, yhden noita vihattuja punikkeja, joita kaikesta sydämestäsi kammoksut, — mutta minulle hän oli yhä sama kuin ennen.
Ja kun hän kolkutti oveani sinä kevät-talven yönä ja minä näin hänen silmänsä hämärässä, loistivat ne yhtä kirkkaina kuin silloin kerran, seitsemäntoista vuotta sitte, jolloin hän pienenä, viluisena ryysyläisenä kolkutti oveamme. Hänen sinisissä silmissään olivat silloin kylmän tuulen ja varhaisen surun puristamat kyyneleet.
Otin syliini pienen palelevan pojan, vein äitini eteen, joka silloin vielä eli ja sanoin hänelle, että tässä on nyt se pikkuveli, jota aina olen tulevaksi toivonut. — Tunnetko tarkkaan, että se on hän — sanoi äiti. — Noista sinisistä silmistä minä hänet tunnen, — vastasin minä.
Äitini teki melkein kaikki, mitä minä, hänen ainoa lapsensa halusin, suostui ottamaan pienen Laurin ottopojakseen ja minä, joka juuri olin koulunkäyntiin lopettanut, omistin nyt kaiken aikani pikkuveljen vaalimiseen.