Ajat kuluivat, pikkuveli kasvoi ja voimistui, oli raju ja vallaton, kulutti kengät ja sukat, laittoi nuttuunsa monet reijät — minä ne paikkasin ja parsin, minä yksin sain kaikesta pitää huolen, koska sillä ehdolla oli äiti tuumani hyväksynyt ja minä tahdoin näyttääkin, että kykenin pitämään huolta pojastani. Minä opetin hänelle lukemisen ensi alkeet, minä saatoin hänet ensikerran kouluun, joskus luulivat minua hänen äidikseen ja minä olin ylpeä siitä.
Niin vierivät vuodet, minä elin vaan häntä varten, en välittänyt mistään muusta, enkä kaivannut kenenkään seuraa.
Laurini oli täyttänyt yhdeksäntoista, kun hän ensikerran puhutteli minua nimeltään, tähänasti oli hän sanonut minua tädiksi.
— Helvi, — sanoi hän ja äänessään oli miehekäs kaiku.
Minä hämmästyin ja käteni alkoivat vavista. Työni vaipui hetkeksi helmaan.
— Helvi, — lausui hän uudelleen ja katsoi minua suoraan silmiin, — viimeistä kertaa korjaat minun paitaani tällä erää.
Hän oli äkkiä muuttunut, pikkuveli oli huomaamattani kasvanut suureksi, — minä en tuntenut häntä enää.
Hän aikoo nyt minut jättää — ajattelin.
Kyyneleet tulivat silmiini ja putoilivat hänen valkealle paidalleen. —
Minne sinä aijot? — sain tuskin sanotuksi.
— Menen maailmalle, onneani koettamaan minä lähden, — tuli vastaus varma ja selvä.