— Jätät meidät ja kotisi.
— Minä tulen takaisin ja otan sinut omakseni, — Helvi, kun palaan, olet sinä morsiameni.
Niin hän lausui ja lähti ulos.
Olin hämmästynyt ja mieleni oli kovasti järkytetty. Tajusin vaan sen, että jotakin tavatonta oli minulle tapahtunut, jotain ihmeellistä ja uskomatonta.
Kun sitte selvisin hiukan, etsin kuvastimeni, jota muutoin en juuri tarvitse ja tarkastin huolellisesti kuvaani siinä.
Ja minä huomasin, että kasvoni, jotka koskaan eivät ole olleet kauniit, olivat entistä värittömämmät ja että kurttuja oli jo ilmestynyt otsaan, silmien alle ja suun seutuville: — täydellinen vanhapiika!
Ihmettelin Laurin äskeisiä sanoja ja minussa heräsi pelko, että hän pitää ehkä velvollisuutenaan huolehtia nyt minusta, koska äitini sairauden tähden oli otaksuttavaa, että pian tulisin olemaan täällä hiljaisessa kodissani — yksin.
Mutta hän teki tyhjäksi minun epäilykseni ja minä aloin nyt tuntea sitä onnea, jonka olisi pitänyt tulla jo paljoa aikaisempaan, — Armi, minä rakastan häntä ja niinkuin vaan rakastaa nainen, jolla ei ole muuta rakkautta kuin yksi, ei ole ollut, eikä tule koskaan olemaan. — —.
Pian sen jälkeen hän lähti. Minä odotin vuoden ja toisen. Hän ei antanut mitään tietoja itsestään, ei koskaan kirjelippuakaan lähettänyt, mutta minä luotin hänen sanoihinsa, uskoin hänen kerran tulevan ja odotin yhä.
Ja hän tuli viimein, tuli sinä kevättalvena yönä, repaleisena, nääntyneenä, mutta minä näin vaan ne siniset silmät, jotka loistivat kirkkaina, kuten silloinkin, monta, monta vuotta sitte.