Minun mielestäni haihtui sillä hetkellä kaikki muu ja ääretön ilo valahti minun ylitseni.
Ja nuo samat käsivarret, jotka hentoisina ensikerran tässä samassa paikassa kaulaani kiertyivät, sulkivat minut nyt lujaan, lämpimään syleilyyn.
Kuistin ovi oli jäänyt auki ja taivas oli kirkkaassa tähdessä silloin…
Suljin oven ja vein hänet sisälle kuten ennen.
Sytytin lampun ja vasta silloin huomasin minä hänen käsivarressaan punaisen nauhan.
Se oli jo puoleksi hihasta irtautunut, minä tempasin sen siitä ja viskasin uuniin.
— Tuo merkki ei kuulu sinulle, olet erehtynyt, — sano, Lauri, että se oli erehdys, — pyytelin minä.
— Mahdollisesti — vastasi hän hiljaa, — mutta kullakin lienee oikeutensa valita sen, minkä oikeampana pitää.
Ja sitte kertoi hän taistelleensa useammalla rintamaosalla ja huomatessaan miten valkoinen armeija yhä läheni kaupunkiamme oli hän päättänyt käyttää viimeistä tilaisuutta ja tulla luokseni yöllä, heittämään hyvästit. Sillä kapinallisten kohtalo oli jo ratkaistu hänenkin mielestään.
Silloin minä tunsin tulevani täyteen neuvokkaatta, tarmoa ja voimaa. Minä, joka muuten olen luonteeltani aikaansaamaton ja hidas, virisin koin jousen jänne, minä piilotin hänet ovelasti, tein näppäriä suunnitelmia pakomatkaa varten Ruotsin puolelle — minä aijoin pelastaa hänet, pelastaa mistä hinnasta hyvänsä.