Kului kymmenen onnellista päivää, sillävälin olivat valkoiset jo vallanneet kaupungin.
Jos jään tänne, saatan sinulle ainaisen häpeän — sanoi hän silloin. — Kerran se kumminkin tulee kaupunkilaisten tiedoksi, että sinä olet minua täällä säilyttänyt. Lähden itse ilmoittautumaan valkoisille.
Minä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään, kuten tapansa oli.
En ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, — lohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin, siksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi on, että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla elämän.
* * * * *
Helvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.
Armi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen ja odotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:
— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon välillä häilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu pian, minä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää päivien kulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.
Ja kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä lähden, en sanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän vaikeaan eroon, niinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen leikkaukseen.
Lupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki on ohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva, sinun ja minun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko ja luottamus vastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.