Saatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen — voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan luullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.
Aamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata vihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.
Tunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain vaivoin ääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. — Olet minun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!
Hän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli hän taas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan, — voi hyvin, — näkemiin!
Hän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin akkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti olenkin karttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan yön tuloa, hiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa kahden.
Armi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä omassaan.
— Sinähän palelet.
— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki elämän voimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään merkitystä.
— Kenties palaa hän vielä.
Helvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen Armille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka totesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.