Armi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli lyijykynällä kirjoitettu.
»Oma Helvini.
Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.
He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien julkisten puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan tuomioni. Täällä minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät minun lähtöhetkekseni.
Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan keväisen päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että minun täytyy pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin paraiten halunnut elää.
— Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa omien askelteni kaiku.
Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole, ainoastaan pimeys ja tyhjyys.
Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää
jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?
Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja mietimme
samaa.
Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan, puhdistamalla
sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?