Ja joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta valloittamaan.
Tämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun toisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen, jossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia, aataminaikuisia aseita.
— Kenen käskystä työskentelet?
— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa näitä maaseutuposteljooneille — selittää seppä.
Jo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli jatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin kuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä selitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista määräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli taskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole vaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee, milloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet työväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi kuin tähänkin saakka.
Tuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen kerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan muuatta asiaa.
— No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään santarmi tai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun kun saa käsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään sotamiehen työtä?
Kassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö, jonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.
Tuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja sanoi:
— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.