Parin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen esikuntaan. Täällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta kysytään nyt juhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut porvarien palvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja pistetään kellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua vapauteen.
Voi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan selvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että parasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin yleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta, sanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon korjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä — niinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi se esikunnan jäsen.
Ei siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että toimittaisivat niin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä pikemmin, sen parempi.
Mutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia hullunkurisia juttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona perheeni luona, syöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää omaisistaan, jotka minä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös, kysymys niistä kahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen enempää kuin hekään.
— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt — vaativat vaimot.
— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa työväentalon pihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt jonnekin Porin tienoille.
— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!
— Ja minun…
— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi…
— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.