Vihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa sielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta käyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri, — mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon kehittyneemmistä aineksista kootun.
Minultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla tulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä, joutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita valitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs muuta, — päällikön syy!
Minkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä, rangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko joukon.
Ja kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön syy, — sen niskaan purettiin pahat tuulet.
Muistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin paluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon peittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli äkeällä päällä:
— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat kengänpohjat puhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa lahnustelisi. On sekin komento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan sotamiehille, — puhkesi jo puhumaan muuan.
— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat, onhan se surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.
— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.
— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä — jaksan minä kävelläkin.
— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.