Jo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä oli, että en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.
– Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia ja koko esikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?
Tästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät vähitellen lattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin vangituksi ja teljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain vapaakyydin Helsingin tiedusteluosastoon.
Siellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin odotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat minua kuulustaa.
— Missä ovat rahasi?
— Ne otettiin jo Tampereella.
— Paljonko niitä oli?
— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä markkaa.
— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.
Olin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin yskän ja täytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin päässänne joskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö, minusta teitte syntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä olin myynyt rintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman nahkanne, johdettuanne ensin kaikki hunningolle.