— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä aikeitanne, — joutuin tilille miehet!
– No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä nyt enää kannata.
Miehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen edustalla.
Vartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin kätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta yksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän jossain ennenkin nähnyt.
– Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?
— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä näytät olevan yksin.
— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat, koska noin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia jokaikinen päivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat seudun asujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille sentään suuri häpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua sen, joka uskaltaa yrittääkin väkivallan töitä silloin, kun minä olen vahdissa.
— Älä suotta uhkaile, emme me sitä kumminkaan pelästy. Eikä tässä sitäpaitsi ollakaan varkaisiin menossa, vaan — kotiin.
— Kotiin! — vai karkulaisia. —
— Nimitä meitä kuten haluat, mutta ei yksikään, jolla hiukankin on järkeä päässään halua enää jatkaa tällaista elämää, — puhelee se punapartainen.