— Jassoo, vai sillätavalla ovat asiat, — mutta nytpä muistan; missä viimeksi tavattiin, sehän oli siellä suuressa kokouksessa viime syksynä Helsingissä, missä tämä sotakysymyskin oli keskusteltavana. Silloin minä vielä vastustin asiaa, mutta sinäpä se siellä intoilit silloin: — »aatteen puolesta, veljet, toverit» — No niin, nyt huudan minä taas sinulle, että aatteen puolesta pysyt paikallasi, vaikka tässä hetkessä lahtarit tulkoot!
— Mitä tuo nyt enää kannattaa, — olemmehan satimessa. Johtajamme ovat puikkineet ryssänmaalle pakoon, ja meitä ei ole enää kuin kourallinen jälellä täällä Lahden lähistöllä, vaan muutaman tunnin työ saksalaisen kuularuiskuille. Kaikki on menetetty, miehiä karkaa laumottain joka yö, ja hullu on, joka jää. Kelle siitä on hyötyä, jos jäämme tänne saksalaisen teurastettavaksi taikka antaudumme vangeiksi lahtareille.
— Vai sieltäpäin nyt puhaltaa tuuli, — mutta sen minä sanon, että asiamme eivät olisi, niinkuin ne nyt ovat, ell'ei teidän kaltaisianne olisi joukossamme.
— Ei, Mannila, ei alkusyy ole siinä, sehän petti sieltä ylhäältäkäsin — meille valehdeltiin pitkin matkaa, puheltiin suurista voitoista ja uskoiteltiin tulevilla onnenpäivillä, samaan aikaan, kun jo itse valmistautuivat lähtemään ryssänmaalle piiloon, pelastaakseen lopputilistä, jonka hyvin jo tiesivät tulevan.
Kovin sitä saksalaisten tuloakin joukoilta salattiin. Tässä vielä pari päivää takaperin ammutti meidän komppanianpäällikkö pari miestä, jotka olivat sitä tietoa toisille levittäneet. — Näyttää kuin nuo päällikötkin yhä raaistuisivat, hengen vievät vähimmästäkin.
Punapartainen nousi:
— Tule mukaan, Mannila, vielä kadut, jos jäät.
— Vai vielä mukaan! — entä jos minä sanon, että teistä ei yksikään hievahda paikaltaan.
— Me menemme siitä huolimatta.
– Mutta jos minä ilmiannan teidät, tai lasken lävitse jokikisen, — te kurjat karkurit.