— Voithan koettaa.
— Mutta minä en viitsi, paetkaa te vaan ja koettakaa säilyttää sitä kallista henkeänne, minä seison vaikka viimeisenä ja sanon valkosille, kun tulevat, että asiamme on sittenkin oikea, vaikka väärät henkilöt joukkomme häviöön johdattivat.
— Jää sinä vaan tekemään selityksiä lahtareille, ne kyllä vastaavat sinulle, ajamalla, kuulan kalloosi, sen siitä hyödyt, kun rupeat heidän kanssaan viisastelemaan. — Näkemiin, Mannila.
Miehet loikkivat radan yli metsikköön, Mannila katsoi heidän jälkeensä kunnes hävisivät sinne, kuusikon pimentoon.
Syntyi syvä hiljaisuus.
Ilma on leuto ja äsken langennut vitilumi vuotaa vetenä kattojen räystäviltä alas.
Mannila istahti penkille ja paineli kiväärinsä perällä suojaiseen hyhmään.
Kaikki hänen sisälläänkin alkoi rau'eta ja sulaa, — hänen palava innostuksensa, hänen tähänasti horjumaton uskonsa köyhälistön oikean asian varmaan voittoon, tuntui jo luhistuvan, ja uuden yhteiskunnan ihanne oli hänen silmissään nyt, kuin suojaisen sadeilman pehmittämä lumilinna.
Mannila silmäilee väsyneesti eteensä.
— Tosin oli noilla tovereilla oikeinkin tavallaan, — mitä tämä nyt enää hyödytti, kun kaikki oli kumminkin menetetty.