Silloin muisti hän lähetin tuoman kirjeen komppanian päälliköltä, jonka äsken, noiden miesten tullen, oli taskuunsa työntänyt, — se koski vangittua asemapäällikköä, joka oli tuonne sisähuoneisiin suljettuna.
Mannila luki päällikkönsä määräyksen, — luki vielä toistamiseen ja paperi putosi hänen kädestään.
— Onko se mies hullu! tahtoo tapattaa ihmisiä ilman muuta, — onhan tässä jo kylläksi veritöitä tehty!
Hän otti ylös kirjeen, katseli sitä vielä kerran pisti sen sitte rypistettynä taskuunsa ja lähti kävelemään.
Vangitun vanhuksen kuva ilmestyi elävänä hänen eteensä: — Harmaa tukka, korkea otsa ja sellainen luja leuka! Koko olemuksessa on harvinainen voima ja tarmo, — kunnioitettava, miehekäs mies, — olkoot mielipiteensä mitkä tahansa. —
— Tänä yönä, — kuuluu määräys, — ei, sanon minä, — ei, vaikka mikä tulkoon!
Vartija astelee ripeästi edestakaisin, tallaten mustan polun valkoiselle pihamaalle.
— Onko tuokin nyt olevinaan oikeutta; — mies tuomitaan ammuttavaksi, ilman tutkimuksia ja kuulusteluja, — mistä syystä? — eihän häntä ole ase kädessä tavattu.
»Vastavallankumouksellinen» — sanoo komppanianpäällikkö, — hyvä, mutta mistäs sen tiedät, onko sinulla todisteita? – – Mitä lienee sinulla taas tekeillä? — Olen huomannut sinun ennenkin ajavan yksityisiä pyyteitäsi vallankumouksen nimessä, — lieneekö toimintasi nytkään niistä vaikutteista vapaa, mutta minulla et vaan teetä mitä tahansa.
Vartia käveli kiivaasti puhellen puoliääneen: — Minä en ammu sitä miestä, — vakuuttaa hän yhä, puoleksi itselleen, puoleksi päällikölleen, jonka tiesi parhaillaan kaupungilla pitävän öisiä ilojaan.