— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.
— Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.
Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin, taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:
Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä — —
mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut… Jo koulun alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta takaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa, mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli hänellä ollut rintaneulana.
— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä korkeampi harjanne on Halkiovuori.
— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan. — Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän sanoi: "Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle." — "Halkiovuorelle", korjasin minä. — "Jaa, jaa, Haltiovuorelle", penäsi hän. "Niin sen nimi on. Siellä teidät paha perii".
— Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.
— "Se vuori on noiduttu", jatkoi Pylkkänen.
"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät mennessään".