— Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.
Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti nuori vaaleapukuinen tyttö.
— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat tekivät airoilla kunniaa.
— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä metsäsissejä enempää olekaan?
— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin vaikeata hankkia ruokatarpeita.
— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla meillä käymään leiriltä.
— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään, ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.
— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina. Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no, varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.
Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt partiojohtajan hoiviin.
Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan kohoumaa kohti.